On sillä ainakin nenä! Näin on helppo tuumata jälkikouluttajalle. Mutta sen enempää en nenän käyttöohjeista tiedäkään.
Meidän nokkatreenilista ei ole ainakaan liian pitkä. Taustalta löytyy makkararuutua, tunnistusjälkeä ja nose workia. Mitään näistä tosin ei ole harrastettu vakavasti saatika tavoitteelisesti.
Ilmoittauduimme peltojälkikurssille. Meidän lisäksemme mukana oli kolme pentua, pari FH2-kisaajaa, muutama muu jälkikisaaja ja sitten me. Jos jälkien määrässä tai pituudessa kisattaisiin, niin olisimme ehdottomasti jumbosijalla, sillä tuo pieni koiruus oli elämänsä ensimmäistä kertaa (jos oikein muistan) pellolla jäljellä. Eli siis nuo pentusetkin olivat enemmän nuuskutelleet peltoareenalla kuin me. Mutta jostainhan se on aloitettava!
Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että minun silmissäni peltojälki on enemmänkin tottelevaisuutta. Tunnistusjäljellä sen sijaan seikkaillaan enemmänkin ihmisen hajun perässä, mutta puhutaanpa sitten FH- tai IPO-jäljestä, niin se on ennen kaikkea tottelevaisuutta. Ja maan pinnan rikkoutunutta hajuahan siinä eniten bongataan. En tiedä sitten, missä laboratorio-olosuhteissa ihmisen haju jämähtäisi vain kuljettuun askeleeseen eikä sieltä minnekään muualle leviäisi.
Ensin ajateltiin, että pikkumustalle tehtäisiin makkararuutu, mutta pian se vaihtui lyhyeen jälkeen. Siellä minä sitten steppasin pellolla ja namitin askeleita. Nelivetomyyräni saapui onnellisena paikalle ja minä iskin ennen tolpalle menoa omaan askeleeseeni makupaloja ja siitä nelivetomyyrä sai jatkaa matkaa tolpalle.
Minä olin kyllä namittanut reippaasti tolpan kohdan ja jokaisen askeleen. Nelivetomyyrä puolestaan oli pihillä päällä ja varmastikin joka ikinen tolpan makupala kaivettiin esiin. Minuutit kuluivat ja me odotimme ja odotimme. Tulihan siitä lopulta valmista ja nelivetomyyrä iski nokkavaihteen silmään. Nuusk, nami, nuusk, nami, nuusk, jaahas, täytyy hieman kaivaa namia esiin piilosta, nuusk ja matka jatkui. Noin 50 askelta ensimmäiseen pätkään.
Pannasta ajoin ja liinoja oli kaksi käytössä. Namiruutujen (toim.huom.näitä on tehty ehkä kahden käden sormilla laskettavissa olevat määrät vuosien saatossa, mutta tästäkin satsista oli puolet liikaa) vuoksi karvamyyrä kovin mielellään olisi kääntynyt takaperin. Se hoidettiin puolestaan iskemällä minut koiran takaosaan himmaamaan vieteripyllyn sulavaa liikehdintää.
Toinen jälkipätkä oli tuplasti pitempi, mutta samalla matematiikalla mentiin. Tosin sillä erotuksella, että liinojen hallinta oli minulla paikoin parempaa, nelivetomyyräni oli rauhoittunut, namit kyllä edelleen bongattiin yhtä suurella rakkaudella ja antaumuksella kuin aiemminkin. Siellä oli mukana erittäin kivoja pätkiä. Mutta minun selkäruotoni ei tuosta tykännyt sitten laisinkaan. Minua kyllä lohdutettiin, että jos vain jatkamme, niin ei mene pitkää aikaa, kun jälkipuuhat ovat minullekin ergonomisesti parempi. Kuinka lohduttavaa... huoh...
Kouluttaja tuumasi, että nelivetomyyräni on luontaisesti maavainuinen. Tuo kulkee geeniperimässä hänen mukaansa eikä edes opettamalla saisi noin syvää nenää, jos se ei luontaisesti sieltä tulisi. Kouluttaja kannusti myös jatkamaan. Ehkä, kattellaan :D
Minun motivaationi tälle peltojälkikurssille oli hyvin yksinkertainen. Kaipasin vain jotain positiivista vaihtelua. Pitäisiköhän se jälkitolppa kaivaa jostain varastosta esille? Enhän siis edes ollut muistanut ottaa koko tolppaa mukaani, mutta onneksi koulutuspäivässä oli lainakappaleita tarjolla.
Tänään puolestaan kävimme kirjaimellisesti pyörähtämässä Ascan agilityssä. Ihan lepposat openin hyppäriradat. Tavoitteena oli vain yhdessä tekeminen ja näihin ratoihin olin tyytyväisempi verrattuna kesäisiin versioisiin. Tuloksista ei mitään käryä, kun ne eivät kuuluneet tavoitelistalle :D
Meidän nokkatreenilista ei ole ainakaan liian pitkä. Taustalta löytyy makkararuutua, tunnistusjälkeä ja nose workia. Mitään näistä tosin ei ole harrastettu vakavasti saatika tavoitteelisesti.
Ilmoittauduimme peltojälkikurssille. Meidän lisäksemme mukana oli kolme pentua, pari FH2-kisaajaa, muutama muu jälkikisaaja ja sitten me. Jos jälkien määrässä tai pituudessa kisattaisiin, niin olisimme ehdottomasti jumbosijalla, sillä tuo pieni koiruus oli elämänsä ensimmäistä kertaa (jos oikein muistan) pellolla jäljellä. Eli siis nuo pentusetkin olivat enemmän nuuskutelleet peltoareenalla kuin me. Mutta jostainhan se on aloitettava!
Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että minun silmissäni peltojälki on enemmänkin tottelevaisuutta. Tunnistusjäljellä sen sijaan seikkaillaan enemmänkin ihmisen hajun perässä, mutta puhutaanpa sitten FH- tai IPO-jäljestä, niin se on ennen kaikkea tottelevaisuutta. Ja maan pinnan rikkoutunutta hajuahan siinä eniten bongataan. En tiedä sitten, missä laboratorio-olosuhteissa ihmisen haju jämähtäisi vain kuljettuun askeleeseen eikä sieltä minnekään muualle leviäisi.
Ensin ajateltiin, että pikkumustalle tehtäisiin makkararuutu, mutta pian se vaihtui lyhyeen jälkeen. Siellä minä sitten steppasin pellolla ja namitin askeleita. Nelivetomyyräni saapui onnellisena paikalle ja minä iskin ennen tolpalle menoa omaan askeleeseeni makupaloja ja siitä nelivetomyyrä sai jatkaa matkaa tolpalle.
Minä olin kyllä namittanut reippaasti tolpan kohdan ja jokaisen askeleen. Nelivetomyyrä puolestaan oli pihillä päällä ja varmastikin joka ikinen tolpan makupala kaivettiin esiin. Minuutit kuluivat ja me odotimme ja odotimme. Tulihan siitä lopulta valmista ja nelivetomyyrä iski nokkavaihteen silmään. Nuusk, nami, nuusk, nami, nuusk, jaahas, täytyy hieman kaivaa namia esiin piilosta, nuusk ja matka jatkui. Noin 50 askelta ensimmäiseen pätkään.
Pannasta ajoin ja liinoja oli kaksi käytössä. Namiruutujen (toim.huom.näitä on tehty ehkä kahden käden sormilla laskettavissa olevat määrät vuosien saatossa, mutta tästäkin satsista oli puolet liikaa) vuoksi karvamyyrä kovin mielellään olisi kääntynyt takaperin. Se hoidettiin puolestaan iskemällä minut koiran takaosaan himmaamaan vieteripyllyn sulavaa liikehdintää.
Toinen jälkipätkä oli tuplasti pitempi, mutta samalla matematiikalla mentiin. Tosin sillä erotuksella, että liinojen hallinta oli minulla paikoin parempaa, nelivetomyyräni oli rauhoittunut, namit kyllä edelleen bongattiin yhtä suurella rakkaudella ja antaumuksella kuin aiemminkin. Siellä oli mukana erittäin kivoja pätkiä. Mutta minun selkäruotoni ei tuosta tykännyt sitten laisinkaan. Minua kyllä lohdutettiin, että jos vain jatkamme, niin ei mene pitkää aikaa, kun jälkipuuhat ovat minullekin ergonomisesti parempi. Kuinka lohduttavaa... huoh...
Kouluttaja tuumasi, että nelivetomyyräni on luontaisesti maavainuinen. Tuo kulkee geeniperimässä hänen mukaansa eikä edes opettamalla saisi noin syvää nenää, jos se ei luontaisesti sieltä tulisi. Kouluttaja kannusti myös jatkamaan. Ehkä, kattellaan :D
Minun motivaationi tälle peltojälkikurssille oli hyvin yksinkertainen. Kaipasin vain jotain positiivista vaihtelua. Pitäisiköhän se jälkitolppa kaivaa jostain varastosta esille? Enhän siis edes ollut muistanut ottaa koko tolppaa mukaani, mutta onneksi koulutuspäivässä oli lainakappaleita tarjolla.
Tänään puolestaan kävimme kirjaimellisesti pyörähtämässä Ascan agilityssä. Ihan lepposat openin hyppäriradat. Tavoitteena oli vain yhdessä tekeminen ja näihin ratoihin olin tyytyväisempi verrattuna kesäisiin versioisiin. Tuloksista ei mitään käryä, kun ne eivät kuuluneet tavoitelistalle :D
Kommentit
Lähetä kommentti