KVAAK-kvak-kvak-kvak-kvaak-kvak-kvak

Yksi ankka, kaksi ankkaa, kolme ankkaa. Ukkoankka, akka-ankka. Kirjava ankka, perusankka.

Ankkapaimennusta siis kokeiltu. Hengissä selvitty, niin minä, koira kuin ankatkin. Jokunen ankkavarvas taisi kastua, jos vesipisteen kautta päättivät kipittää. Mutta siivekäs joukko kyllä jupisi menostaan.

Ensimmäisellä kierroksella minä paimensin, toisella kiepillä mentiin normityylillä.

Hmm... jaksaiskohan sitä joku kerta kirjata paremmin tuon ankkastoorin...

Kokeillaanpa jatkaa ankkastooria edes askeleen verran.

Eli ensimmäisellä kiepillä pikkukoira oli liinassa. Siinähän me sitten tallustelimme yhdessä ankkojen kanssa. Jos koiruudelta olisi kysytty, niin sille olisi taatusti riittänyt tämä touhu. Joten minä sain sitten kokeilla ihan yksinäni miltä tuntuu paimentaa ankkoja. Tai enhän mimä yksin siellä ollut. Olihan tuo pikkukoira matkassa koko ajan, mutta paimennusta sillä ei ollut aikomustakaan tehdä.

Toisella kiepillä meidän napanuora katkaistiin. Ei nyt ihan kirjaimellisesti, mutta liina otettiin pois. Pikkukoira oli kovin gentlemannimainen ankkojen suhteen, mutta tuo touhu sentään hieman muistutti paimentamista. Kyllähän tuo koiruus oli joka välissä lopettamassa, mutta kun tästä ilosta kerran aikaani ja euroja kuluttanut, niin kyllä se myös hyödynnetään. Kiltisti käyttäytyi, oli koko ajan kuulolla, mutta liian isoa välimatkaa me ei kyllä pidetty.

Me emme siis kulkeneet toisissamme kiinni, mutta välimatka ei ollut liian iso. Vauhti oli ehkä mimun mittapuulla sopiva. Ainakaan yhtään enempää ei vauhtia kyllä tarvita. Minä siis sain ihan rauhassa kipittää, että yhtään juoksuaskelta ei todellakaan tarvinnut ottaa.

Ehkä me vielä joskus otamme ankapaimennukseen uusinnan. Ihan mukavaa ja ankoissa on jotain mainiota. Hauskoja vaakuttimia!