Bää-ä, sanoo lammas. Mitääh, sanon minä. Pikkukoira sen sijaan ei sano mitään. Tuosta kolmesta pienestä osasta koostuu se meidän niin sanottu paimennus.
Väitetään, että paimennus koukuttaa. Se näyttää niin helpolta. Millainen mielikuva minulla on paimennuksesta? Rehellinen vastaus taitaa olla, että satukirjamainen. Vihreänä vellova niitty, sinitaivaalla pari pilvenhattaraa lipumassa, pieni tuulenvire, seesteisen lammaskatras keskellä niittyä ja kaiken tuon keskellä harmonisesti toimiva paimen sekä paimenkoira. Yhteistyö on saumatonta, lähestulkoon ajatuksen voimalla kulkevaa.
Todellisuuden realistinen kuva viime viikonlopulta ei olekaan niin ruusuinen. Sään puolesta luonto kyllä tarjoaa parhaimistoon; taivaalla sähdehtivä aurinko, sinitaivas, maassa lunta ja kirsikkana kakussa pirteä pakkanen. Talven kunniaksi ollaan päästy sisätiloihin, jossa lämpötila pääsee kenties plussan puolelle. Mistään bikinikeleistä ei kuitenkaan voida puhua. Paimennuskatraan lampaat on laskettavissa yhden käden sormilla. Ulkona oleva pakkaskeli on pitänyt huolen siitä, että myös kaksijalkaiset paimentajat ovat sonnustautuneet astetta lämpöisempään kerrastoon. Tässä on se realistinen lähtöasetelma.
Kylmästä ei ole enää tietoakaan, kun koitat lammasrouvien kanssa löytää yhteisen sävelen, joka sointuu vielä koirallekin. Minulle on kerrottu, että paimennuksessa pitää huomioida kolme asiaa: ihminen, koira ja ne kuuluisat lampaat. Minulla on vielä pitkä oppimisen taival edessä, sillä laskutaitoni saatika huomiokykyni ei yllä kolmeen liikkuvaan osa-alueeseen. Jos kykenen huomioimaan itseni ja lampaat, niin ei pelkoa siitä, että koira enää tähän kuplettiin mahtuisin. Lampaat puolestaan tippuvat kuvioista pois, jos huomioin itseäni ja nelijalkaista hännänheiluttajaa. Tässä vaiheessa on varmastikin helppo arvata, että oma toimintani unohtuu tyystin, jos huomiokentässäni on jo lukittuna koira sekä lampaat.
Koska olenkin varsinainen lammasturisti, niin minusta ei ole kuvailemaan hienoja termejä saatika itse paimennusta. On äärimmäisen vaikeaa kuvailla jotain, jota ei itsekään ymmärrä. Jostain on kuitenkin aloitettava ja jokainen on ollut se aloittelija jossain vaiheessa. Se vaihe on nyt minulla ja koiralla. Tulemmeko koskaan sukeltamaan syvemmälle villapalleroiden tai paimennuksen maailmaan, niin sen aika voi vain näyttää.
Yhden asian voin kuitenkin paljastaa. Olin niin tyytyväinen pikkukoiran menoon. On mahtavaa huomata, että minä, lampaat ja koira löydämme pieniä tähtihetkiä. Juurikin niiden pienten onnistumisten avulla sitä motivaatiota kasvatetaan itselle ennen kaikkea.
Väitetään, että paimennus koukuttaa. Se näyttää niin helpolta. Millainen mielikuva minulla on paimennuksesta? Rehellinen vastaus taitaa olla, että satukirjamainen. Vihreänä vellova niitty, sinitaivaalla pari pilvenhattaraa lipumassa, pieni tuulenvire, seesteisen lammaskatras keskellä niittyä ja kaiken tuon keskellä harmonisesti toimiva paimen sekä paimenkoira. Yhteistyö on saumatonta, lähestulkoon ajatuksen voimalla kulkevaa.
Todellisuuden realistinen kuva viime viikonlopulta ei olekaan niin ruusuinen. Sään puolesta luonto kyllä tarjoaa parhaimistoon; taivaalla sähdehtivä aurinko, sinitaivas, maassa lunta ja kirsikkana kakussa pirteä pakkanen. Talven kunniaksi ollaan päästy sisätiloihin, jossa lämpötila pääsee kenties plussan puolelle. Mistään bikinikeleistä ei kuitenkaan voida puhua. Paimennuskatraan lampaat on laskettavissa yhden käden sormilla. Ulkona oleva pakkaskeli on pitänyt huolen siitä, että myös kaksijalkaiset paimentajat ovat sonnustautuneet astetta lämpöisempään kerrastoon. Tässä on se realistinen lähtöasetelma.
Kylmästä ei ole enää tietoakaan, kun koitat lammasrouvien kanssa löytää yhteisen sävelen, joka sointuu vielä koirallekin. Minulle on kerrottu, että paimennuksessa pitää huomioida kolme asiaa: ihminen, koira ja ne kuuluisat lampaat. Minulla on vielä pitkä oppimisen taival edessä, sillä laskutaitoni saatika huomiokykyni ei yllä kolmeen liikkuvaan osa-alueeseen. Jos kykenen huomioimaan itseni ja lampaat, niin ei pelkoa siitä, että koira enää tähän kuplettiin mahtuisin. Lampaat puolestaan tippuvat kuvioista pois, jos huomioin itseäni ja nelijalkaista hännänheiluttajaa. Tässä vaiheessa on varmastikin helppo arvata, että oma toimintani unohtuu tyystin, jos huomiokentässäni on jo lukittuna koira sekä lampaat.
Koska olenkin varsinainen lammasturisti, niin minusta ei ole kuvailemaan hienoja termejä saatika itse paimennusta. On äärimmäisen vaikeaa kuvailla jotain, jota ei itsekään ymmärrä. Jostain on kuitenkin aloitettava ja jokainen on ollut se aloittelija jossain vaiheessa. Se vaihe on nyt minulla ja koiralla. Tulemmeko koskaan sukeltamaan syvemmälle villapalleroiden tai paimennuksen maailmaan, niin sen aika voi vain näyttää.
Yhden asian voin kuitenkin paljastaa. Olin niin tyytyväinen pikkukoiran menoon. On mahtavaa huomata, että minä, lampaat ja koira löydämme pieniä tähtihetkiä. Juurikin niiden pienten onnistumisten avulla sitä motivaatiota kasvatetaan itselle ennen kaikkea.